Suomessa opettajaksi valmistuneet siirtyvät keskimäärin viiden vuoden maisteriopintojen jälkeen suoraan täyteen opettajan rooliin, jossa vastuut, velvollisuudet ja ammatillinen autonomia ovat samat kuin kokeneilla kollegoilla, joskus jopa vaativammat. Opettajan työtä ei aloiteta “harjoittelija”-kyltti rinnassa.
Monelle vastavalmistuneelle tämä siirtymä on kuormittava. Vaikka koulutus antaa vahvan pohjan, arjen todellisuus koulussa voi tuntua raskaammalta kuin osasi odottaa. Ei ole harvinaista, että opettaja uupuu uransa alkuvaiheessa tai alkaa pohtia alan vaihtoa varsin pian valmistumisen jälkeen. Syitä tähän on etsitty sekä opettajankoulutuksen puutteellisuudesta että työelämän vaativuudesta, mutta ehkä ratkaisevin tekijä löytyykin näiden välistä: siitä, miten opettajuuden ensiaskeleita työelämässä tuetaan – tai jätetään tukematta.
Tutkimusten mukaan opettajamentorointi on yksi tehokkaimmista keinoista vastata tähän haasteeseen. Se tarjoaa uransa alussa olevalle opettajalle mahdollisuuden pysähtyä, jakaa kokemuksiaan ja jäsentää työhön liittyviä tilanteita yhdessä kokeneemman kollegan kanssa. Mentorointi ei ole arviointia tai ohjeiden jakamista ylhäältä alas, vaan luottamuksellista ja vastavuoroista vuorovaikutusta, jossa opettaja saa rakentaa omaa ammatillista polkuaan turvallisesti ja rauhassa. Koska mentori kulkee rinnalla ihanteellisimmassa tapauksessa läpi koko ensimmäisen työvuoden eikä astu mukaan vasta mahdollisen kriisin äärellä, antaa se mahdollisuuden vangita myös onnistumisia, ilon aiheita ja ylpeyden hetkiä tarkempaan tarkasteluun. Tällainen yhteinen reflektio, kokemusten jakaminen ja koulun kirjoittamattomien käytäntöjen avaaminen tukevat uuden opettajan kiinnittymistä työyhteisöön ja vahvistavat siinä toimijuuden tunnetta.
Moni uransa alussa oleva opettaja kokee epävarmuutta erityisesti yhteistyössä huoltajien kanssa, moniammatillisissa tilanteissa, luokan hallinnassa tai oppilaiden tuen järjestämisen kysymyksissä. Juuri näihin teemoihin mentoroinnissa usein tartutaan. Käytännön tasolla tuki näissä asioissa voi tarkoittaa jaettua oppituntityöskentelyä, yhdessä valmistautumista vanhempainiltaan, läsnäoloa haastavassa palaverissa tai neuvoja vuorovaikutukseen. Hyvin käytännönläheisen tuen rinnalla mentorointi tarjoaa myös tilan pohtia syvempiä kysymyksiä. Kuten millainen opettaja minä olen ja miten sovitan oman persoonani opettajan rooliin, teenkö työtäni arvojeni mukaisesti tai jopa sitä, miten oma ihmiskäsitykseni näyttäytyy tässä työssä, arjen päätöksissä ja arvovalinnoissa?
Haasteena on, että opettajamentorointi ei ole vakiintunut pysyväksi osaksi koulujen toimintakulttuuria. Usein se nojaa satunnaiseen yksittäisten opettajien tai rehtorien innostukseen eikä ole tarjolla kaikille uran alkuvaiheessa oleville. Jotta mentorointi voisi toimia aidosti tukevana rakenteena, sen tulisi olla suunniteltu ja systemaattinen osa kouluyhteisön arkea. Tämä edellyttää koulutettuja mentoreita, johdon tukea ja ilmapiiriä, jossa virheiden tekeminen ja avun pyytäminen ovat sallittuja – jopa toivottuja.
Mentorina toimiminen vaatii ensisijaisesti halua toimia tehtävässä, joka usein kumpuaa siitä, että on saanut itse apua uran tiukoissa vaiheissa. Mentorointi on kykyä kuunnella, kysyä ja haastaa rakentavasti. Se on kykyä laittaa asioita laajempaan perspektiiviin, ohjata konkreettisissa askeleissa ongelmien ratkomisessa ja vaalia armollisuuden ja huumorin läsnäoloa työssä, joka välillä menee sydänjuuriin saakka. Mentorointi edellyttää reflektiivistä työotetta ja halua tarkastella myös omaa toimintaa kriittisesti. Mentoroinnissa ei koskaan ole kyse egosta tai oman osaamisen esille tuomisesta, vaan toisen ammatillisen kasvun tukemisesta.
Parhaimmillaan opettajamentorointi osuu suoraan uran alkuvaiheen opettajan ammatillisen kasvun ytimeen. Se auttaa rakentamaan opettajuutta, joka kestää muutoksia, epävarmuutta ja kriisejä – mutta osaa myös iloita onnistumisista ja kantaa ammattiylpeyttä. Samalla mentorointi voi tarjota kokeneemmalle opettajalle uusia näkökulmia ja merkityksellisyyden kokemuksia. Parhaimmillaan mentorointi osana koulun toimintakulttuuria toimii kollegiaalisuuden kampanjana, joka ei tue vain uran alkuvaiheessa olevia opettajia, vaan vahvistaa koko kouluyhteisön yhteistyötä, oppimista ja hyvinvointia.
Kirjoittaja:
Jenni Ollila, väitöskirjatutkija, opettajamentoroinnin asiantuntija, erityisopettaja ja Tampereen yliopiston yliopisto-opettaja